Kiitos(ta)päivää

Kiitospäivää vietetään amerikkaan tulleiden eurooppalaisten ja intiaanien yhteistyön, ystävyyden ja avunannon kunniaksi. Legendan mukaan Amerikkaan 1600-luvulla saapuneet brittiläiset uudisasukkaat joutuivat ensimmäisenä talvenaan nälänhäntään. Heidän saapuessaan syksy oli liian pitkällä useimpien istutusten tekemiseen ja talvi oli epätavallisen ankara. Yli puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli. Kevään tultua Wampanoag-heimon päällikkö Massasoit teki sopimuksen rauhaomaisesta rinnakkainelosta uudisasukkaiden kanssa.  Heimo lahjoitti tulijoille ruokaa ja opetti tulijoita kalastamaan, metsästämään kalkkunoita,  viljelemään maissia ja kurpitsoja sekä käyttämään sokerivaahteroiden mahlaa siirappia varten. Ensimmäisen oman sadon valmistuttua uudisasukkaat kutsuivat Wampanoang-intiaanit sadonkorjuujuhlaan, jonka kaltaista juhlaa intiaanit olivat viettäneet jo aikojen alusta lähtien. Kaunis tarina, vai mitä?

Vietimme elämämme toisen kiitospäivän työtovereiden ja heidän sukunsa kanssa Pohjois-Wisconsinissa. Perinteinen kiitospäivän ateria koostuu kalkkunasta ja sen täytteestä, perunamuusista ja karpalohillosta. Jokaisella perheellä on omat perinteensä ja reseptinsä. Tällä kertaa tavanomaisten tarjoamisten lisäksi pöydästä löytyi myös peuraa sekä ruislimppua. Ainakin osittain ruotsalaista alkuperää olevan Olsonin suvun erikoisuuksiin kuului varsinaista ateriaa seuraava armoton piiraskimara.  Tavoitteena on saada pöytään kuta kuinkin enemmän piiraita kuin talossa on syöjiä. Perheessä kerrotaan ennätyksen lähennelleen neljääkymmentä erilaista piirakkaa. Tällä kertaa pyödän ääreen kokoontui 20 ruokailijaa jakamaan 16 erilaista piirasta. Joistain piiraista oli kaksi erilaista eri leipojan taiteilemaa versiota. Mukaan mahtui mm. mustikka-, kirsikka-, puutarhavadelma-, villivadelma-, pekaanipähkinä-, sitruunamarenki-, margarita-, kurpitsa-, mausteinen omemapäärynä- ja suklaamoussepiiras sekä juustokakkumuffineja. Tässä suvussa ei siis uuvahdettu pelkän illan päätteksi kalkkunakoomaan, vaan jonkinlaiseen piiraskoomaan ja huomattavaan sokerihumalaan.

Saimme nautiskella kiitospäivän viikonloppuna ruoan lisäksi myös
hienoista maisemista ja villistä luonnosta. Työtoverini mökkitontilla on kotkan pesä, ja läheisellä järvellä asuu saukkoja ja majavia. Näin kävelyretkellämme uljaan kotkan lisäksi mielenkiintoiset jäljet, jotka päättelin syntyneen siitä, että kaksi saukkoa oli edennyt jäällä liukumalla mahallaan ja ottamalla välissä pari ponnistavaa hyppyaskelta. Ero saukkojen ja majavien elämäntavan välillä on muuten kiintoisa: molemmat elelevät veden ääressä, mutta toinen raataa koko elämänsä mittavien rakennushankkeiden parissa ja varastoi ruokaa talven varalle. Toinen taas metsästelee tarpeeseensa ja käyttää huomattavan osan hereilläoloajastaan leikkimiseen ja ilonpitoon. Arvatkaapa kumpi elää yleensä pidempään?

EDIT: Unohdin mainita suosikkipiirakkamme. Itse pidin eniten itsepoimituista mustikoista valmistetusta erittäin marjaisesta ja vähäsokerisesta versiosta. Casiomiehen suosikki oli äkkimakea pekaanipähkinäpiiras. Hän jäi kuitenkin harmittelemaan, ettei ehtinyt maistaa suklaamousseluomusta, joka oli paikalla olleiden nuorten miesten ehdoton suosikki ja ensimmäinen, joka syötiin loppuun.