maanantai 8. joulukuuta 2014

Kiitos(ta)päivää


Kiitospäivää vietetään amerikkaan tulleiden eurooppalaisten ja intiaanien yhteistyön, ystävyyden ja avunannon kunniaksi. Legendan mukaan Amerikkaan 1600-luvulla saapuneet brittiläiset uudisasukkaat joutuivat ensimmäisenä talvenaan nälänhäntään. Heidän saapuessaan syksy oli liian pitkällä useimpien istutusten tekemiseen ja talvi oli epätavallisen ankara. Yli puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli. Kevään tultua Wampanoag-heimon päällikkö Massasoit teki sopimuksen rauhaomaisesta rinnakkainelosta uudisasukkaiden kanssa.  Heimo lahjoitti tulijoille ruokaa ja opetti tulijoita kalastamaan, metsästämään kalkkunoita,  viljelemään maissia ja kurpitsoja sekä käyttämään sokerivaahteroiden mahlaa siirappia varten. Ensimmäisen oman sadon valmistuttua uudisasukkaat kutsuivat Wampanoang-intiaanit sadonkorjuujuhlaan, jonka kaltaista juhlaa intiaanit olivat viettäneet jo aikojen alusta lähtien. Kaunis tarina, vai mitä?

Vietimme elämämme toisen kiitospäivän työtovereiden ja heidän sukunsa kanssa Pohjois-Wisconsinissa. Perinteinen kiitospäivän ateria koostuu kalkkunasta ja sen täytteestä, perunamuusista ja karpalohillosta. Jokaisella perheellä on omat perinteensä ja reseptinsä. Tällä kertaa tavanomaisten tarjoamisten lisäksi pöydästä löytyi myös peuraa sekä ruislimppua. Ainakin osittain ruotsalaista alkuperää olevan Olsonin suvun erikoisuuksiin kuului varsinaista ateriaa seuraava armoton piiraskimara.  Tavoitteena on saada pöytään kuta kuinkin enemmän piiraita kuin talossa on syöjiä. Perheessä kerrotaan ennätyksen lähennelleen neljääkymmentä erilaista piirakkaa. Tällä kertaa pyödän ääreen kokoontui 20 ruokailijaa jakamaan 16 erilaista piirasta. Joistain piiraista oli kaksi erilaista eri leipojan taiteilemaa versiota. Mukaan mahtui mm. mustikka-, kirsikka-, puutarhavadelma-, villivadelma-, pekaanipähkinä-, sitruunamarenki-, margarita-, kurpitsa-, mausteinen omemapäärynä- ja suklaamoussepiiras sekä juustokakkumuffineja. Tässä suvussa ei siis uuvahdettu pelkän illan päätteksi kalkkunakoomaan, vaan jonkinlaiseen piiraskoomaan ja huomattavaan sokerihumalaan.


Saimme nautiskella kiitospäivän viikonloppuna ruoan lisäksi myös
hienoista maisemista ja villistä luonnosta. Työtoverini mökkitontilla on kotkan pesä, ja läheisellä järvellä asuu saukkoja ja majavia. Näin kävelyretkellämme uljaan kotkan lisäksi mielenkiintoiset jäljet, jotka päättelin syntyneen siitä, että kaksi saukkoa oli edennyt jäällä liukumalla mahallaan ja ottamalla välissä pari ponnistavaa hyppyaskelta. Ero saukkojen ja majavien elämäntavan välillä on muuten kiintoisa: molemmat elelevät veden ääressä, mutta toinen raataa koko elämänsä mittavien rakennushankkeiden parissa ja varastoi ruokaa talven varalle. Toinen taas metsästelee tarpeeseensa ja käyttää huomattavan osan hereilläoloajastaan leikkimiseen ja ilonpitoon. Arvatkaapa kumpi elää yleensä pidempään?

EDIT: Unohdin mainita suosikkipiirakkamme. Itse pidin eniten itsepoimituista mustikoista valmistetusta erittäin marjaisesta ja vähäsokerisesta versiosta. Casiomiehen suosikki oli äkkimakea pekaanipähkinäpiiras. Hän jäi kuitenkin harmittelemaan, ettei ehtinyt maistaa suklaamousseluomusta, joka oli paikalla olleiden nuorten miesten ehdoton suosikki ja ensimmäinen, joka syötiin loppuun. 




sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Upea, upeampi, Uusi Meksiko



Vierailimme marraskuun alussa Uudessa Meksikossa Yhdysvaltain lounaisosassa.  Lensimme yhteen sen suosituimmista turistikohteista, Santa Fen kaupunkiin, missä AmericanFolklore Society järjesti vuosittaisen konferenssinsa. ”Lähistöllä” olisi ollut vaikka mitä nähtävää, mutta me olimme onneksi jo viisastuneet aiemmasta road trip -kokemuksesta ennen AFS-konferenssia, emmekä lähteneet tutkimaan naapuriosavaltion Arizonan Navajo-reservaatteja tai Utahin upeita luonnonmuodostelmia. Tuossa osassa maata kaikki etäisyydet ovat niin huimaavia, että käväisy jossain lähellä olisi merkinnyt useamman päivän ajomatkaa ja matkaväsymystä. Sen sijaan maltoimme mielemme, emmekä lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan tutkimme alle kahden tunnin ajomatkan päässä sijaitsevat historiallisen Taosin seutuja, joissa riitti vaikka mitä nähtävää. 

Matkamme pääkohde oli Taos pueblo, Pohjois-Amerikan vanhin yhtämittaisesti asutettu kaupunki. Siellä asuvat tiwa-kieltä puhuvat intiaanit ovat säilyttäneet kielen ohella myös uskontonsa ja monia muita perinteitä. He ovat olleet rauhanomaisia kaupankävijöitä ja onnistuneet näin säilyttämään esi-isiensä maat ja rakennelmat pahimmilta tuhoilta. Läheisillä vuorilla, jotka siirtyivät takaisin Taos pueblon omistukseen 1970-luvulla, ei ole kaivosteollisuutta, hakkuita, eikä muitakaan modernin maailman vitsauksia. Sieltä virtaa alas laaksoon jokia, joista voi juoda kristallinkirkasta vettä. Nykyään Taos pueblon asukit elävät lähinnä turismista, onhan Taos on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Monet kyläläisistä myyvät käsitöitään ja juttelevat mielellään vieraiden kanssa – eivät tosin välttämättä omasta kansastaan vaan esimerkiksi turistien kotimaasta, tietöistä ja säästä. 


Itse Taosin kaupungissa on uskomattoman monta puotia, galleriaa ja ravintolaa ollakseen Ähtärin  
kokoinen pikkupaikkakunta. Sieltä löytyy myös Kit Carsonin kotitalo, jossa toimii pieni museo, sekä useita viehättäviä motelleja. Taosin lisäksi pysähdyimme matkallamme katsomassa Rio Grandea, ihmettelemässä vuoria, mäntymetsiä ja kaktuksia sekä alueen omaa pyhättöä, katolisten Sanctuario de Chimayoa, josta olisi voinut ottaa mukaansa ihmeitä tekevää multaa. Sen sijaan me ostimme pienestä galleriakahvilasta sumpit ja turisimme taiteilijan kanssa kylän historiasta.










Ruoka oli kaikkialla Uudessa Meksikossa todella hyvää, ja mikä aina yhtä mieltäylentävää, monessa paikassa sai pääasiassa paikallisista raaka-aineista koostettuja herkkuja. Alueen ruokakulttuuri on tietenkin meksikolaisvaikutteista. Aterioiden, jotka vaihtelivat munakkaista papu/lihatäytteisiin maissienchiladoihin, -tacoihin ja -burritoihin, päällä oli joko punaisista ja vihreistä chileistä tehtyä kastiketta tai molea, suklaalla maustettua chilitomaattisoossia. Kalaakin sai melko usein, ja nautimmekin Taosissa koko Amerikan matkamme parhaan taimenaterian, jonka höysteenä oli uppopaistettuja couscous-piñon* palloja korientari-limekastikkeessa.


Historian, maisemien ja ruoan lisäksi nautimme koko viikon upeasta auringonpaisteesta, joka sai unohtamaan, että on marraskuu. Kuulimme, että alueen seuraavaan turistisesonkiin on vielä muutama viikko aikaa. Uuden Meksikon vuoristoissa on nimittäin useita suosittuja hiihtokeskuksia, sinne sataa paljon lunta, eikä aurinko lakkaa paistamasta ja lämmittämästä sydäntalvellakaan. Ainut asia, joka estää meitä muuttamasta tulevaisuudessa noihin upeisiin maisemiin, on alueen tonttien hintataso. Uusi Meksiko on ihana paikka niille, joilla on runsaasti rahaa.


*) Piñonit ovat pinjansiemenen tapaisia, mutta aivan omanmakuisiaan männynsiemeniä, joita kerätään Uuden Meksikon vuoristoja ympäröivistä metsistä.  


torstai 20. marraskuuta 2014

Hieno ja happy Halloween


Halloweeniä eli pyhäinpäivän aattoa (All Hallows' Eve) vietetään lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Se on saanut alkunsa muinaisten kelttien uskomuksesta, jonka mukaan talven alkamisen päivänä vainajien henget liikkuvat elävien parissa.

Talot kuisteineen koristellaan kurpitsalyhdyillä, maissintähkillä ja kaikenmoisilla pelottavilla yksityiskohdilla. Kuvastoon kuuluvat myös hämähäkit, pääkallot, noidat, mustat kissat, aaveet jne. Irvistävä kurpitsalyhty tunnetaan nimellä Jack O’Lantern. Irlantilaisen tarinan mukaan lyhty on saanut nimensä Jack-nimiseltä juopolta. Hän kiristi itseltään pirulta lupauksen, ettei hänen sielunsa joutuisi helvettiin. Häntä ei kuitenkaan hyväksytty taivaaseenkaan, vaan Jackin sielu jäi vaeltamaan maan päälle. Piru heitti pimeässä vaeltavalle Jackille helvetistä hiilen, jonka mies säilöi lyhdyksi evääksi ottamansa nauriin sisään. Siitä lähtien Jackin sielu on etsinyt itselleen sopivaa lepopaikkaa pienen lyhdyn valossa. Yhdysvalloissa nauris on vaihtunut kurpitsaan.

Kulmakunnan lapset kiertävät ovelta ovelle naamiaisasuihin pukeutuneena ja kyselevät, haluavatko naapurit antaa heille karkkia vai kokea kepposen. Meidän ovellamme odotti tänä vuonna yllätys, sillä kepponen tulikin minulta. Kukaan ei saanut karkkia, ellei suostunut maistamaan Pandan lakritsia. Kaikki lapset olivat rohkeita ja suurin heistä jopa piti karkista. Herttaista myös oli kaikinpuolinen kohteliaisuus, kuten seuraava herttainen kommentti: ”Madame, I love liquerice and I hope I am not being rude, but I really love your accent.” Ihanaa olla Madame ja ihanaa kuulla tuollaista! 

Istuimme illan pimetessä naapuriemme kanssa talojemme välissä olevalla pihatiellä nuotion loimussa, nauttien valmistamaani punaviiniglögiä ja jutellen paikalle osuneiden perheiden sekä muiden naapurien kanssa. Saimmepa jopa sovittua peuraillallisen vuokraemännän ja kahden naapuripariskunnan kanssa. Se on jo nautittu ja seuraavaksi on edessä naapurin emäntien kanssa yhteinen leivänleipomispäivä. Mahtavaa porukkaa tällä kadulla kerrassaan! 






torstai 13. marraskuuta 2014

Vierailu kotikonnuilla Columbuksessa



Tämä postaus tulee rutkasti myöhässä, koska konferenssi. Mutta parempi myöhään kuin milloinkaan. Tässä on tullut Madisonissa välillä mietittyä, että I’d rather be in Ohio, mutta ei siksi, että täällä olisi tylsää tai yhtään huonompaa, vaan koska vuosi Columbuksessa oli niin ihmeellinen, ihmiset siellä niin mahtavia ja elämä muutenkin mukavaa. Myönnän, että katselen mennyttä ruusunpunaista lasien läpi. Viisi vuotta sitten olin nuorempi, naiivimpi ja kaikin puolin onnellisempi. Mutta oli siinä kaupungissa kyllä jotain ja mikä parasta, monta hienoa asiaa oli siellä meitä odottamassa edelleen. 

Nyt pitää ihan sortua listoittamaan siunauksia Columbuksessa (ei missään arvo-, vaan assosiaatiojärjestyksessä): 

1. Jeni’s Ice Cream. Jeni’s ei ole menettänyt hehkuaan, vaan päin vastoin lisännyt sitä. Melkein itku tuli, kun sain tätä taivaallista jäätelöä suuhun, vieläpä syntymäpäivänäni. Otin tripla-annoksen, mikä oli juuri sopiva. Yhdistelmä oli aika jännä, sekoitus perinteistä ja funkya: salty caramel, lime cardamom butter milk frozen jogurt sekä Riesling poached pear. Keskimmäinen vei sydämeni, se on lempijäätelöni tässä maailmassa. 

2. Seura. Se tunne kun kaikkien kanssa jatkettiin siihen mihin jäätiin viisi, kolme tai kaksi vuotta sitten.  Ja kun näki, että luentosali on täynnä hymyileviä folkloristeja, siskoja, veljiä. Tai kun Lavashiin käveli tusinan verran halattavia ihmisiä, jotka olivat siellä vain meitä varten.  

3. Clintonvillen ja Short Northin pöhinä. Kaksi kaupunginosaa, jotka vain jatkavat muutosta hyvään suuntaan: uusia luomukauppoja, ravintoloita, käsityöpuoteja ja ravintoloita.  Jälkimmäisessä entistä vähemmän huumekauppaa. Ensimmäisessä entistä enemmän hippejä. Vielä kun ne kaikki alkaisivat pyöräilemään. 

4. Second hand -kaupat ja ostoksillakäynti ylipäänsä. Tuli ostettua noin sadalla dollarilla käytettyjä hyväkuntoisia talvivaatteita. Vanhat tutut kaupat olivat paikallaan, ja sain tutustua myös uusiin tulokkaisiin. Easton oli vielä isompi kuin aiemmin, ja sinne oli avattu jopa paikallisia käsitöitä ja herkkuja myyvä kauppa. Ja Bookloft oli yhtä hurmaava kuin ennenkin. 

5. Tuttuus ja mutkattomuus. Ihanaa vierailla jossain, missä osaa toimia ja suunnistaa aivan itsekseen ja silmät puoliummessa. Ja small talk sujuu kaikilta kaupungissa yhtä hienosti kuin ennenkin. Kaikki olivat hirmuisen otettuja siitä, että kaipasin kaupunkiin ja kehuin sen hyviä puolia. Love you too. 

(Casiomies lisäisi tähän vielä peuranmetsätyksen. Se on Ohiossa parempaa kuin täällä Wisconsinissa, mistä todisteena paloiteltu pukki pakastimessa.)

Mitäpä sitä vielä sanoisi. Tuntui epätodelliselta lähteä pois ja sanoa, ettei tiedä, koska palaa takaisin. Mutta onneksi on nämä kirkastetut muistot. Columbus in my mind.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Karu arki



Mikä ei kuulu kuvaan? Varmaan huomasit. Kuva on napattu työmatkaltani läheltä sen päätepistettä. Kampuksella ja sen ympärillä on meneillään kaikenlaisia rakennustöitä. Sen keskus, Library Mall, on ollut vuosia remontissa. Enkä usko sen valmistuvan marraskuussa niin kuin on luvattu. Työmaan melu kantautuu myös työhuoneeseeni


Tämän postauksen tarkoituksena on tehdä säröjä siloiteltuun kuvaan, jonka blogi ja tarkkaan valitut valokuvat antavat kaupungista ja arjestani. Kampus, vaikka onkin pääosin upea paikka, kätkee sisäänsä myös enemmän kuin tarpeeksi perinteistä betoniarkkitehtuuria.  


 Jokapäiväinen reittini töihin kulkee läpi kaupungin keskustan. Sen varrella on kaikenlaista kaunista, mutta myös aika karua teollista maisemaa. Tämä voimala hallitsee kaupunkikuvaa Capitolin itäpuolella. 
 

Voimalan läheisyydessä on kodittomien pahvista ja muovista kyhäämä hökkeli, jonka ohi polkiessa tulee joka päivä mietittyä, millainen mahtaa olla siellä majailevien miesten tarina. Viime yönä oli jo reilusti pakkasta ja ennen pitkää tulee lunta. En tiedä, miten kukaan selviää näissä olosuhteissa ilman majapaikkaa.

Pyöräreitin varrella on myös kaupungin karuin puisto, ihan peräti keskuspuistoksi nimetty. Eräänä viikonloppuna meiltä tiedusteltiin, missä tämä puisto mahtaa oikein olla. Kysyjä ja hänen perheensä olivat pyöräilleet kaupungin länsipuolelta itäpuolelle ensimmäistä kertaa koskaan katsomaan viheraluetta, joka näkyy kartassa. Meitä nauratti, sillä oli ilmeisen selvää, että retkeilijät tulivat kaupungin vauraimmalta alueelta ja luulivat pääsevänä hienoon puistoon. Ja tajuaisivat kohta tulleensa katsomaan pelkkää ruoholänttiä rautatien ja teollisuushallien välissä. Sieltä löytyy toki julkiset vessat ja pari piknikpöytää, mutta en ole tainnut koskaan nähdä ketään lukuunottamatta yhtä puistossa järjestettyä vaihtoehtoista konserttia.
Vaikka kaupungissa on paljon hyviä pyöräteitä ja niitä oikeasti käytetään, on täälläkin varottava muuta liikennettä ja todella keskityttävä ajamiseen. Tai käy näin. Näen tämänkin joka päivä, enkä pääse koskaan unohtamaan, että elämä voi loppua lyhyeen. Karua.