Ruska

Wisconsinin paikallistelevisiossa näytetään näin syksyisin säätiedotuksen rinnalla väritiedotus. Se liittyy tietenkin komeaan ruskaan. Koska metsät ovat täällä lehtipuuvoittoisia, on värileikki sen mukainen. Lisäksi tämän syksy on ollut melko kuiva ja viime päivien intiaanikesä erityisen suosiollinen muodonmuutokselle. 

Ennusteen mukaan Madisonin alueen ruskahuippu olisi ensi viikonloppuna. Jo nyt värejä on kaikkialla. Harmittaa, etten tunne kaikkia puulajeja. Vaahteroiden värit ovat koto-Suomessakin komeimmasta päästä. Niitä on täällämonia erilaisia lajeja, yksi niistä sokerivaahtera, jonka mahlasta keitetään siirappia. Tammiakin on sen seitsemää eri sorttia, ainakin valko-, musta- ja punatammi. Sen lisäksi myös on hikkoreita, joiden pähkinät ovat käsittämättömän herkullisia, tuomia, kirsikoita, pyökkejä, saarnia, lehmuksia, jalavia ja omenapuita. Samoillessamme osavaltion julkisissa metsissä olemme popsineet punaposkisia villiomenoita ja löysimme kerran myös  villin viiniköynnöksen, jonka marjat olivat herkullisia, mutta täynnä pieniä kiviä. 

Metsissä ei ole mitenkään helppoa edetä, jos haluaa kulkea raivattujen polkujen ulkopuolella. Erilaiset köynnökset ja piikkipensaat kamppaavat helposti patikoijan ja repivät käsivarret verinaarmuille. Niistä jää myös helposti tikkuja sormiin ja kaikenlaisia takiaisia vaatteisiin. Lisäksi Wisconsinissa on myös ainakin yhtä paljon hyttysiä kuin Pohjolassa.
 Mutta mikään näistä syistä ei saa meitä pysymään poissa metsistä lähiviikkoina.
Kuvat puhukoon puolestaan.

 

Yooppereiden vieraana

Kävimme viime viikonloppuna Michiganin Ylä-niemimaalla. Matka oli aika pitkä, mutta ohjelma oli houkutteleva: yli yön jokimelontaretki hienoissa maisemissa, vierailu suomalaissukuisen tuttavaperheen luona sisältäen tarjouksen saunan lämmittämisestä sekä bonuksena mahdollisuus pysähtyä paluumatkalla tutustumassa villiriisin poimintaan Pohjois-Wisconsinissa. Sitä en etukäteen tiennyt, että molemmissa paikoissa meitä hemmoteltaisiin ihanilla kotitekoisilla herkuilla ja että näkisin vihdoin luonnossa epätodellisena pitämäni linnun eli villin kalkkunan. Enkä sitä, että joki, jota meloimme, on maineelta haastava, eikä sitä suositella aloittelijoille. Mutta retkiinhän pitää aina sisältyä pientä jännitystä?  

Yläniemimaalle muutti aikanaan paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset ovat jo suurilta osin unohtaneet isovanhempiensa kielen, mutta joista monet ovat pitäneet yllä sekä saunomiseen että mökkeilyyn liittyviä perinteitä. Paikallinen murre on skandinaavivaikutteista, ja Upper Peninsulan (UP:n) asukkaita eli yooppereita pidetään omintakeisina ja hienostelemattomina perämetsien miehinä. Hyvin ystävällisiltä he kyllä vaikuttivat ja tapaamamme kalamiehet olivat innokkaita kyselemään kokemuksiamme jokimelonnasta. 

 

Yooppereilla on seutuvilla oma turistirysänsä Da Yoopers TouristTrap, josta löytyy kaikenlaista huumoritavaraa ja rihkamaa sekä erilaisia sisäpiirihin huumoriin nojaavia pienoisnäyttelyitä ja virityksiä. Joskus pieruhuumori naurattaa, toisinaan hävettää. Selvisin kuitenkin siitä sekä melonnasta hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.  

Pohjoisen retki kartutti hienosti minun valloitettujen osavaltioden listaani ja ohitin samalla Casiomiehen yhdellä. Saldoni on tällä hetkellä 15.  

Peurojen perässä

Täällä valmistaudutaan metsästyskauden alkuun. Tarkemmin sanottuna valkohäntäpeuran metsästykseen itserakennetulla jousiaseella. Tämä aiheuttaa monenlaista vipinää. Postissa saapuu kaikenlaisia kummallisia lähetyksiä. Pyörävaraston lattialla, verannalla ja vaatteissa on puulastuja. Keittiössä ei ole tilaa valmistaa ruokaa, sillä siellä valmistetaan nuolia. Ja kaiken tämän keskellä vaimon puhetta ehditään kuunnella vain puolella korvalla. Hetkinen, niinhän se taitaa olla aina. Mutta onneksi osa vaikutuksista on oikein toivottuja: vapaapäivinä lähdetään retkelle tiedustelemaan eli scouttaamaan potentiaalisia metsästysmaita. Ja nämä paikat ovat kaupungin ulkopuolella luonnon keskellä ja yleensä todella kauniita.

Minulla on yksi metsästäjän ominaisuus, vaikka muuten olenkin vannoutunut keräilijä. Haistan riistan. Hajuaistini kertoo, onko lähistöllä peuroja, hirviä, haisunäätiä tai kettuja. Lintuja en ole koskaan haistanut. Enkä karhua, luojan kiitos. Mutta peurat haistan parhaiten. Siksi olen hyvää ja toivottua tiedusteluseuraa. Hyväksi koiraksikin kutsutaan.

Vietimme maanantain, joka oli yleinen vapaapäivä ja täkäläinen työn juhla (Labor Day), läheisellä yleisellä virkistysalueella eli state parkissa. Näimme yhden peuran ja paljon jälkiä. Ja sateenkaaren. Metsästyksen ja patikoinnin lisäksi puistossa saa harjoittaa maastopyöräilyä ja talvella murtomaahiihtoa. Molemmista aktiviteeteista pitää kuitenkin maksaa ostamalla päivä- tai kausilupa alueelle. Kuvitelkaapa, milta tuntuisi pulittaa 7 dollaria eli noin 5 euroa jokaisesta murtsikkalenkistä. Tiedän kyllä, että verojen kauttahan niitä kunnallisia liikuntapalveluja rahoitetaan, mutta juuri siksi ne ovatkin kaikkien ulottuvilla, eikä kenenkään tarvitse miettiä, kuinka usein viitsii maksaa lenkistä.  Hups, metsästyksen ja retkeilyn kautta saarnaan pohjoismaisen mallin puolesta. Aika tyypillistä. Välillä hävettää etukäteen ajatella, mitä tulevat uudet tuttavuudet joutuvatkaan kuuntelemaan. Katkaisen siis tältä erää tähän.