Täällä valmistaudutaan metsästyskauden alkuun. Tarkemmin
sanottuna valkohäntäpeuran metsästykseen itserakennetulla jousiaseella. Tämä
aiheuttaa monenlaista vipinää. Postissa saapuu kaikenlaisia kummallisia
lähetyksiä. Pyörävaraston lattialla, verannalla ja vaatteissa on puulastuja. Keittiössä
ei ole tilaa valmistaa ruokaa, sillä siellä valmistetaan nuolia. Ja kaiken tämän
keskellä vaimon puhetta ehditään kuunnella vain puolella korvalla. Hetkinen,
niinhän se taitaa olla aina. Mutta onneksi osa vaikutuksista on oikein
toivottuja: vapaapäivinä lähdetään retkelle tiedustelemaan eli scouttaamaan
potentiaalisia metsästysmaita. Ja nämä paikat ovat kaupungin ulkopuolella luonnon
keskellä ja yleensä todella kauniita.
Minulla on yksi metsästäjän ominaisuus, vaikka muuten
olenkin vannoutunut keräilijä. Haistan riistan. Hajuaistini kertoo, onko
lähistöllä peuroja, hirviä, haisunäätiä tai kettuja. Lintuja en ole koskaan
haistanut. Enkä karhua, luojan kiitos. Mutta peurat haistan parhaiten. Siksi
olen hyvää ja toivottua tiedusteluseuraa. Hyväksi koiraksikin kutsutaan.
Vietimme maanantain, joka oli yleinen vapaapäivä ja täkäläinen
työn juhla (Labor Day), läheisellä yleisellä virkistysalueella eli state
parkissa. Näimme yhden peuran ja paljon jälkiä. Ja sateenkaaren. Metsästyksen
ja patikoinnin lisäksi puistossa saa harjoittaa maastopyöräilyä ja talvella
murtomaahiihtoa. Molemmista aktiviteeteista pitää kuitenkin maksaa ostamalla
päivä- tai kausilupa alueelle. Kuvitelkaapa, milta tuntuisi pulittaa 7 dollaria
eli noin 5 euroa jokaisesta murtsikkalenkistä. Tiedän kyllä, että verojen
kauttahan niitä kunnallisia liikuntapalveluja rahoitetaan, mutta juuri siksi ne
ovatkin kaikkien ulottuvilla, eikä kenenkään tarvitse miettiä, kuinka usein
viitsii maksaa lenkistä. Hups, metsästyksen
ja retkeilyn kautta saarnaan pohjoismaisen mallin puolesta. Aika tyypillistä.
Välillä hävettää etukäteen ajatella, mitä tulevat uudet tuttavuudet joutuvatkaan
kuuntelemaan. Katkaisen siis tältä erää tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti